Kun musiikki kadotti rajansa ja raaminsa…

26.2.2021 | SoulllJay

Se, että joku käynnistää mustan rytmimusiikin blogin tänä päivänä voi herättää monia ajatuksia. Niin kuin pitääkin. Miksi musiikkia pitäisi ylipäänsä lähteä rodullistamaan ja luokittelemaan kenenkään ihonvärin mukaan? Hyvä kysymys! Jos puhutaan vaikkapa funkista, soulista, rhythm & bluesista, jazzista, hiphopista, gospelista ja reggaestä, niin eikö kaikkea sitä tuota ja esitä nykyään artisteja lukemattomista eri taustoista?

Malliesimerkiksi käy vaikka supisuomalainen retrosoul-sensaatio Bobby Oroza (oik. nim. Boris Nordin), joka esiintyi Elephantasy ‒ Funky Winter Splash -striimitapahtumassamme duo-keikalla kitaristi Seppo Salmen kanssa. Bobby Oroza bändeineen on ehtinyt lyönyt siinä määrin läpi etenkin Jenkkien länsirannikolla chicano-piireissä, että lähetystämme seurattiin myös useamman kalifornialaisen ruuduilta helmikuun ensimmäisenä lauantaina Comptonia myöten (toki myös mm. Meksikosta, eri puolilta Eurooppaa sekä Intiasta ja Bangladeshistä). Global. Tallenne illasta muuten löytyy yhä Vimeosta tätä kirjoittaessa ja löydät sen myös Elephantasyn tapahtumasivulta. (Bobby Orozan keikka alkaa ajassa 3 h 01 min.)

Bobby Oroza teki viime vuonna nykiläisen Big Crown Records‒levy-yhtiönsä perustajan ‒ todellisen retrosoul-skenen suurmiehen ‒ tuottaja‒multi-instrumentalisti Leon Michelsin kanssa tämän pitkäaikaisen projektin El Michels Affairin tiimoilta vakuuttavaa yhteistyötä. Heinäkuussa 2020 ilmestyneen seiskatuumaisen sinkun A-puolelta löytyvä biisi ”Reasons” tuntuu menneen yllättävän monelta alan diggariltakin Suomessa kokonaan ohi. Joten jos tunnistat tästä itsesi, korjaa asia heti.

Reasons feat. Bobby Oroza b/w Hipps by El Michels Affair

Osuvasti tälläkin biisillä musisoivat vilpittömästi mustan rytmimusiikin ja Bobby Orozan edustaman chicano-soulin perinteitä kunnioittavat kaksi valkonaamaa New Yorkista ja Helsingistä. Eikä siinä ole mitään ihmeellistä tai ongelmallista. Kulttuurisesta omimisesta puhuminen olisi kenen tahansa alan tekijän mielestä järjetöntä vaikka puhutaankin mustasta rytmimusiikista. Leon Michels on soittanut edesmenneen Sharon Jonesin yhtyeessä The Dap-Kings, ollut perustamassa esimerkiksi Janskin viime bloggauksessa esittelemää Menahan Street Bandia sekä tuottanut muun muassa Lee Fieldsin ja Chicano Batmanin kaltaisia skenen ykkösartisteja.

El Michels Affairilta odotetaan muuten uutta levyä maaliskuussa 2021, esimakua turkkilaisesta funkista ammentavasta älppäristä löytyy jo nyt Bandcampista!

Yeti Season by El Michels Affair

Kyse on pikemminkin perinteestä ja kunnioituksesta sitä kohtaan, millaisesta kulttuuriperinnöstä musiikki on aikoinaan syntynyt. Ja tässä tapauksessahan se liittyy vahvasti etenkin afroamerikkalaiseen, afrolatinalaiseen ja afrikkalaiseen rytmimusikkiperintöön, mikä kuuluu globaalisti laajalti nykysoundissa tavalla jos toisella. Musiikkia ja taidettahan on totta kai suotavaa luoda aina omista lähtökohdistaan eikä sitä kukaan yritä estääkään. Ennen kaikkea musiikki on ainakin minulle aina ollut vaikutteiden ja ideoiden vuorovaikutusta sekä uuden luomista tältä pohjalta, ei pelkkää tiukkojen raamien ja sääntöjen opettelua. Yhdeksi esimerkiksi käy vaikkapa kaikkien tuntema ranskalainen elektrokomeetta Daft Punk (ks. ”Lose Yourself to Dance”-musavideo), joka vastikään ilmoitti lopettavansa huikean uransa.

Sitä uutta ihmeellistä fuusiota luo myös brittiläinen tuotantoduo Coldcut, joka teki nimeä jo 80-luvun puolella hiphopista, soulista, funkista, spoken wordista ja monesta muusta miksatulla erikoissoundillaan ja remixeillään. Sittemmin triphopin pioneereihinkin luettu parivaljakko perusti legendaarisen Ninja Tune -labelin ja ollut mukana vaikka missä erilaisia audiovisuaalisia projekteja myöten.

Tuorein Keleketla!-levyprojekti sai alkunsa tapaamisista eteläafrikkalaisten muusikoiden kanssa, mutta kasvoi pian todella kunnianhimoiseksi globaaliksi musaproggikseksi. Jos aktivismia ja musiikkia yhdistelevän projektin voimauttava tarina kiinnostaa, katso ihmeessä vartin mittainen dokumentti aiheesta alla.

Globaali ote kuuluu myös sanoituksissa ja siinä uskomattomassa joukossa alan ykkösnimiä, jotka antoivat oman panoksensa levylle: Tony Allen (R.I.P), Shabaka Hutchings, Dele Sosimi, The Watts Prophets, Tamar Osborn, Miles James, Ed ‘Tenderlonious’ Cawthorne, Afla Sackey, AntibalasElefanttiradiossa (ks. Best of 2020 -lista) ja esimerkiksi Funky Villen viime bloggauksessa on viime vuoden helmiä esitelty jo kattavasti, mutta jos minun pitäisi yksi levy vuodelta 2020 valita, se olisi kiistatta Keleketla!

Kaikki musiikki ja kulttuuri kehittyy siitä, kun tabuja rikotaan, joten arvopohja ja konventiot eivät suinkaan ole rikkomattomia. Silti väittäisin, että sekin tapahtuu aina sen perinnön ehdoilla, joka kyseisen musiikin alakulttuurissa rakentaa jonkinlaisen kivijalan. Jos artisti ikinä haluaa saavuttaa hyväksyntää ja suosiota alan diggareiden parissa, jotka muodostavat olemassaolevan fanikunnan, on tunnettava lainalaisuudet ja niitä on osattava rikkoa tiedostaen, mitä on tekemässä. Muuten tulee tehtyä jotain aivan muuta ja yleensä vain pilaa uskottavuutensa lopullisesti.

Loppujen lopuksihan musta rytmimusiikki on samalla tavalla väljä ja absurdi määritelmä kuin vaikkapa maailmanmusiikki, joka loppujen lopuksi voi tarkoittaa lähes mitä tahansa maailmassa tehtyä soundia. Kuuntelijoina me tarvitsemme jaotteluja, muusikoina emme. Se yksinkertaisesti helpottaa musiikin kahlaamista ja etsimistä, koska joitain kiinnepisteitä on oltava, vaikka ne epämääräisempiä olisivatkin. Vielä vaikeampi määritelmä on tietysti funky (ks. Oxfordin määritelmä), jonka jokainen ymmärtää omalla tavallaan ja jota on mahdotonta edes kääntää yksiselitteisesti suomeksi. Mutta nämä ovat vain termejä, musiikki on tärkeintä ja tänä päivänä sitä on tyypillisesti ainakin tässä skenessä alati vaikeampi asettaa yhä useamman artistin osalta enää tiukkoihin genrerajoihin.

Toisaalta samaan aikaan genre toisensa perään käy läpi omaa retrobuumiansa, jossa musiikkia lähestytään perinteitä kunnioittaen aika puristisestikin juuri tietyistä kultavuosien lähtökohdista ja timanttisimmista oivalluksista käsin. Ja upealtahan se kuulostaa, kuten Daptone Recordsin tuore sinkkujulkaisu ”It’s Our Love” kalifornialaisyhtye Thee Sacred Soulsilta yhtä lailla osoittaa.

Toisaalta hiphopin tämänhetkinen massiivinen retrobuumi on edennyt Jenkeissä siihen, että pelkkä old school -aikojen konstien ja takavuosien autenttisen lo-fi‒soundin tuominen takaisin ei enää riitä vaan voi olla jopa tympäännyttävää. Sen sijaan retro kuuluu soundin aineksissa, mutta samaan aikaan niitä vanhan liiton aineksia parhaimmillaan viedään jonnekin aivan uuteen, inspiroivaan suuntaan. Esimerkiksi tällä kalifornialaistuottaja Dirty Diggsin ja delawarelaisräppäri All Hail Y.T.:n hienolla yhteisbiisillä ”L.A. Underground” voi helposti kuulla, miten kaikki on todella retroa mutta oikeastaan kukaan ei silti olisi tällaista hiphop-biisiä tehnyt pari-kolmekymmentä vuotta sitten.

Joten niin tai näin, kaikesta tästä kirjostakin löytyy runsaasti yhtäläisyyksiä ja siksi ainakin itse puhun yhä jatkossakin mustasta rytmimusiikista (ja sen alakulttuureista) piittaamatta, mitä kysymyksiä tai assosiaatioita se itse kullekin herättää. Suuntaa-antavat termitkin ovat mielestäni parempi kuin loputon viidakko miljoonia erilaisia ala-attribuutteja. Jokainen määritelköön sitten detaljitasolla musiikin, miten itse haluaa ja parhaaksi näkee, mutta jotta musiikista ylipäänsä voidaan puhua, tarvitaan silti yhä luokituksia. Aina saa yrittää keksiä parempia, jos nykyiset eivät miellytä!

SoulllJay
(Joonas Kervinen)

SoulllJayn selektioita ja musiikkikatsauksia voit kuunnella myös Elefanttiradiossa Radio Majavalla. Lähetyksiä tiistaisin (suora lähetys), keskiviikkoisin ja sunnuntaisin (uusinnat) juontavat vuoroviikoin SoulllJay ja Magic Sam.