Musiikkikentän dokumentaatio on tärkeää kulttuurityötä

Kävin hiljattain antoisan puhelinkeskustelun toisen blogistimme SoulllJayn kanssa, joka inspiroi aiheen tämänkertaiseen blogikirjoitukseeni. Keskustelu alkoi siitä, millä aikataululla saattaisin saada tekstiä valmiiksi ja eteni nopeasti pitkäksi pohdinnaksi siitä, millaisia haasteita liittyy luotettavan tiedon saamiseen nykypäivän bändeistä, levyistä ja keikoista pirstaleisessa nettimaailmassa. Minulta on monestikin kysytty – mm. Elefanttiradiossa -, mistä saan tietoa levyistä tai keikoista, jotka minua saattaisivat kiinnostaa, ja vastaus on vaikea ‒ tai ei, ehkäpä hyvinkin yksinkertainen: en tiedä. Sieltä täältä. Sillä jos on muusikon leipä vanhan sanonnan mukaan pieninä murusina maailmalla, niin pienempinä murusina on ehkä ainoastaan potentiaaliselle kuulijalle suunnattu tieto tuon muusikon tekemisistä, levyistä ja keikoista.

Kun keikkojen järjestämiseltä on viety pohja nyt jo pidemmäksi aikaa – tiedän että lupasin olla puhumatta blogeissani pandemiasta -, on meillä Funky Amigosissa ollut aikaa pohtia muita missioitamme tämän oman skenemme esillä pitämiseksi, joka lienee kuitenkin yksittäistä tapahtumaa, tai jopa pari vuosikymmentä jatkunutta festivaalibrändiämme tärkeämpää kulttuurityötä. Festivaalit voidaan perua, niiden puuhamiehet voivat vaihtua toisiksi, mutta dokumentoitu musiikki pysyy täällä vielä vuosikymmenten ja -satojenkin päästä tutkijoita varten. Jos siis osaamme kerätä ja palastella noita murusia, josta aiemmin puhuin. Tämä on työtä, jota suomalaiset eivät digiaikana vielä riittävästi osaa tehdä, eikä varsinainen suomalainen pahe, taiteilijoiden nöyryys ja vaatimattomuus puhua omista tekemisistään (“Täähän nyt on vaan tämmönen”) varsinaisesti helpota asiaa.

Myös minua on vuosien varrella pyydetty tekemään blogeja, konserttiarvioita ja muita tekstejä ikään kuin päiväkirjanomaisesti. En ole varsinaisesti koskaan ryhtynyt tuohon työhön, en ainakaan sellaisella innolla kuin ehkä jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt. Pidän kirjoittamisesta kyllä, mutten päiväkirjoista. Tarkemmin ajatellen, syyllistyn samanlaiseen nöyryyteen kuin edellä. Omalla nimellä, omille sivuilleni kirjoittaessa olisin ollut vain yksi kokija muiden joukossa. Miksi kukaan olisi hirveän kiinnostunut siitä, mitä minä yksityishenkilönä olen mieltä jostain levystä, keikasta ja niin edelleen, kun viereisessä pöydässä istunut henkilö saattaa olla kanssani joko yhtä tai eri mieltä, mutta kuitenkin ihan yhtä merkityksellisellä tavalla? Se, että minut valittiin kirjoittamaan tähän blogiin, nostaa kuitenkin ehkä oman sanani painoarvoa edes jotenkin, jos vaikkapa vain omissa mielikuvissani.

Mutta se minusta. Pointti on se, että jos ei joku kerää tietoa, ei sitä myöskään päästä arkistoimaan eikä mahdollisesti hyödyntämään jatkossa. Yliopistoista potkitaan musiikintutkimuksen opettajia pihalle ja kokonaisia opetuksen haaroja lakkautetaan. Se, yhdistettynä digitaalisuuteen, on vaarallinen yhdistelmä. Ykköset ja nollatkin tuppaavat katoamaan helpommin kuin meillä on tapana ajatella. Mutta digitaalinenkin tiedonkeruu on parempi kuin ei keruuta ollenkaan.

Funky Amigos ry onkin ollut pitkään käynnistelemässä tietokantaa, joka kantaa nimeä Funky Finland. Sinne olisi tarkoitus kootusti keskittää tietoa bändeistä, levytyksistä, ehkä keikoistakin, jotka ovat tällä hetkellä, tai ovat joskus olleet, relevantteja kotimaisen rytmimusiikin monenkirjavalla kentällä. Kaikkea ei tietenkään pystytä heti saamaan talteen ja rajanveto siitä, mikä kuuluu osaksi tätä kaanonia, tulee aina olemaan jossain määrin subjektiivista, vaikka pyrkimys olisi täyteen objektiivisuuteen. Mikä on jonkun mielestä funkia, on toisen mielestä rockia. Maailmanmusiikin määritelmästä eivät sen keksineet markkinamiehet ole yksimielisiä vielä puoli vuosisataa myöhemminkään. Alussa on hyvä myöntää, että kyseessä onkin yhdistyksemme nimissä tehty valikoima, jota laajennetaan ajallisten ja rahallisten resurssien sallimissa rajoissa lähemmäs kattavaa historian tietolähdettä. Odotan parranpärinää näistä linjauksista yhdistyksemme sisäisesti kuin myös ulkopuolisena palautteena. Kuinka voikin olla, että samaan aikaan kun muusikot tuntuvat olevan vapaampia liikkumaan genrerajojen välissä, ihminen, kuluttaja, tarvitsee musiikille silti lokeron, tai vähintään mindmapin siitä, mikä liittyy mihinkin aiempaan kuultuun?

Jos mieluummin haluat historiapläjäyksen kuuntelumuodossa, suosittelen Areenassa Harri Tuomisen maailmanmusiikkiohjelman jaksoa Suomalaisen reggaen 1900-luku (kuunneltavissa joulukuuhun 2021 asti).